Taiteilijaelämää, osa 5
After Work comes the Magic. Keikalla Kajaanissa Koutamedialla.

After Work comes the Magic. Keikalla Kajaanissa Koutamedialla.

8.15 Herään. Kahvia. Tänään olisi keikka Kajaanissa asti, joten käyn vielä läpi keikkakamoja ettei mitään unohtuisi kotiin.

9.20 Työhuoneelle. Tykkään tehdä räätälöityjä juttuja keikoille ja tänään ajattelin naurattaa yleisöä Kajaani-vitsillä, johon tarvitsen tietynlaisen tulostuksen. Työhuoneella on A3-tulostin, jota tähän tarvitsen. Tulostin ei tietenkään toimi kerrasta, joten kiroilen ja mietin tulostimen heittämistä ikkunasta. Tulostimen onneksi tilassa ei ole ikkunaa.

11.15 Junaan.

13.00 Lentokentällä. Syön överihintaisen hummus-leivän. Tsekkailen ensi viikon keikan detaljeja. Juonnan robotiikkaseminaarin keskiviikkona ja näihin on hyvä valmistautua kunnolla.

Pieni kone mutta jalkatilaa kerrankin riittävästi.

15.00 Lentokoneeseen. Pieni potkurikone, vanha mutta sympaattinen. Eiköhän tällä Kajaaniin asti päästä. Paikkani on koneen edessä ja jalkatilaa runsaasti. Mukava yllätys, näin pitkillä raajoilla lentomatkat ovat yleensä melko tuskaisia. Otan hyvän asennon ja nukahdan jo ennen nousua. Nukun koko matkan, välillä heräten huonoon asentoon.

17.00 Saavun Kajaaniin. Tampereen hellepäivä vaihtui hetkessä kylmään ja sateiseen harmauteen. Kajaanin lentokenttä on pieni, kuin pienen kylän bussiasema. Keikan tilaajan puoliso on tullut minua vastaan ja heittää hotellille. Katselen ikkunasta Kajaanin harmaata maisemaa. Näyttäisi paremmalta aurinkoisella säällä.

17.15 Hotellilla. Sokos Hotel Valjus on toinen Kajaanin hotelleista. Respa on sympaattinen ja kehuu paitaani. Lainaan häneltä liimapuikon, koska joudun vielä hiukan askartelemaan keikkaa varten.

Syön hotellin ravintolassa kehnoa jokirapuwokkia ja menen huoneeseeni valmistautumaan keikkaan. Hotelli on vähän nuhjuinen, kuten maakuntahotellit tapaavat olla. Huone on kuitenkin aivan ok ja kylppäri remontoitu siistiksi lähiaikoina. Laitan TV:n päälle ja katselen Shark Tankia samalla kun viritttelen kamoja kuntoon. 

19.15 Otan taksin keikkapaikalle. Keikan tilaaja on vanha tuttu, aiemmin ohjelmatoimistossa työskennellyt Emmi, joten tiedän olevani hyvissä käsissä. Olen pitkin päivää laitellut Whatsappilla mitä ihmeellisempiä pyyntöjä koskien esiintymistilaa ja laitteita. Yleensä en mahda näille mitään, mutta nyt tiedän että Emmi delivers joten uskallan pyytää.

19.30 Mestoilla. Minut johdatetaan bäkkärille. Raiderini on luettu, sillä paikalla on vettä ja mustaa kahvia. Käyn vielä laittamassa taustamusiikkisoittimeni äänentoistoon ja tarvittavat kamat lavalle. Ihmiset eivät tiedä, kuka tänään esiintyy tai mitä on luvassa. Tässä on hyvät ja huonot puolet. Toisaalta pääsee yllättämään jengiä, toisaalta alku ottaa aina aikansa että porukka alkaa hiffata mistä on kyse. Harva on nähnyt taikuria, saati mentalismia joten ensimmäiset jutut saa syöttää lusikalla jengille.

Kajaanin yö on kostea mutta rauhallinen.

20.05 Keikka alkaa. Yleisönä on mainostoimistoväkeä. Nuorekasta porukkaa sopivassa rentousasteessa. En näe yhtään humalaista, mutta sopivasti innosta kiilteleviä silmäpareja kylläkin. Pientä jännitystä alkuun yleisön puolelta, mutta pikkuhiljaa väki alkaa rennota. 

Meno paranee koko ajan loppua kohden. Kajaani lämpenee hitaasti mutta varmasti. Saan encore-aplodit ja teen vielä pari ekstratemppua. Päätän shown tyytyväisenä - tänään oli kivaa sekä yleisöllä että esiintyjällä. Setin jälkeen ihmiset tulevat juttelemaan. Näytän heille vielä muutamia korttitemppuja ja jokaisen jälkeen kuuluu “Näytä vielä yks!”

Jätän kovimman jutun viimeiseksi, kiitän ja alan pakata kamojani. Parempi jättää pieni nälkä kuin ähky.

Kajaanissa asuva taikuri Raimo Lusma huomasi Facebookista, että olen keikalla kaupungissa ja kysyi, voitaisiinko nähdä. Ehdotan olutravintolaa hotellini lähellä ja sovimme tapaavamme siellä. Heitän keikkakamat hotellille, vaihdan keikkakengät maihareihin ja pikkutakin nahkatakkiin. Kävelen olutravintola Hospoda Korunaan jossa näyttäisi olevan kelpo valikoima oluita. Olen kuitenkin tylsä ja otan London Priden hanasta. Oluiden suhteen tykkään aika perusjutuista. Erikoisuudet ovat toki mielenkiintoisia mutta keikan jälkeen harvoin kiinnostaa mitään kanelistoutia imailla.

Ihmiset hiukan tuijottelevat, kuten pienissä kaupungeissa aina. Menen tyhjään pöytään, jossa penkillä lippalakki. Mietin, onko tämä Kajaanilaisten salainen tapa varata pöytä ja tuleeko kohta turpaan, vai onko lakki vaan unohdettu. Minua varoitettiin, että Kajaanissa saa helposti pataan. Luen Iltasanomia ja hörpin London Pridea. 

Nuori mies lähestyy pöytääni sanaa sanomatta ja vie lippalakin mennessään, kuin varkain.

Raimo saapuu paikalle. Hän on aikoinaan kysellyt mahdollisuuksia esiintyä Club Harhassa, mutta en mielellään ota Harhaan esiintyjiä joita en ole itse nähnyt.  Juttelemme niitä näitä ja näytän Raimolle pari korttitemppuani. Tiskillä hengaileva keski-ikäinen nainen seuraa toimintaamme tiiviisti. Hetken päästä hän tulee kysymään, että mitä ihmettä me teemme. Näytän naiselle pari mentalismitemppua ja hän on aivan ihmeissään. Näissä epävirallisissa closeup-tilanteissa on hienoa, kun voi vetää ihan täysillä ja ilman huumoria tai showta. Aidolta tuntuva ajatusten lukeminen voi olla hyvin väkevä kokemus. Nainen ei pysty käsittelemään, mitä tapahtuu. Pyysin häntä ajattelemaan jotain hänelle tärkeää ihmistä, jonka jälkeen kerroin erilaisia yksityiskohtia tästä ihmisestä ja lopuksi kysyin, onko henkilö jota hän ajatteli nimeltään Paavo. Nimi täsmäsi ja nainen oli aivan ymmyrkäisenä. Hän kertoi, että minusta hehkuu jotain mystistä tietoa. En väittänyt vastaan.

Raimo näytti naiselle erittäin hienon ja hyvin esitetyn korttitempun ja vakuutuin miehen tasosta. Paitsi hyvä tekniikka, oli Raimon esiintyminen ainakin näin closeup-tilanteessa hyvää tasoa.

Nainen lähtee pöydästä hämmentyneenä ja meitä vähän naurattaa. Juttelemme vielä tovin taikurijuttuja ja juon toisen oluen, Fullers ESB:n, joka on London Priden isoveli.  Oluen jälkeen lähden takaisin hotellille Hesen kautta. Raimo lähtee vielä seuraksi ja toivotan miehen tervetulleeksi esiintymään Club Harhaan syksyllä. Otan hampurilaisen mukaan ja menen hotellille. Katselen teeveetä ja selailen kanavia. TV5:ltä tulee pornoa. Meno on halpaa ja väkinäistä, mitään eroottista pätkässä ei ole. Vaihdan kanavan Kanadan rajalle-ohjelmaan, jossa paikalliset viranomaiset kuumottelevat huumemuuleja ja satunnaisia turisteja, jotka ovat eksyneet väärälle puolelle. Tällaiset ohjelmat ovat kiinnostavaa seurattavaa elekielen, kehonkielen ja ilmeiden kannalta. 

00:30 Menen nukkumaan. Yritän kuunnella podcastia Aleister Crowleysta mutta nukahdan muutamassa minuutissa.  

Jose AhonenComment
Taiteilijaelämää, osa 4

Korkeasaareen ei pääse autolla. Kauniista maisemista sen sijaan pääsin nauttimaan.

6.00 Herätys. Tsekkaan sähköpostin kännykästä jossa Japanilainen tuotantofirma kyselee Magic for Dogs-videoklippiä johonkin tv-ohjelmaan. Näitä on tullut paljon mutta aina jotenkin sykähdyttävää silti ajatella, että olen taas jossain Japanin telkkarissa koirien kanssa.

Aamuluento Helsingissä joten aikainen lintu jne. Suihku, kuppi kahvia, tukka kuntoon ja kaulaspaitaa päälle.

7.00 Helsinkiin. Laura ajaa joten kertailen luentoa mielessäni ja käyn slaideja läpi. Tänään on luvassa kahden tunnin luento otsakkeella “Kuinka ajatuksia luetaan”. Luentoni käsittelee havaintokyvyn rajallisuutta, vuorovaikutusta, mikroilmeitä, valheita, aktiivista läsnäoloa ja muuta mielenkiintoista. Olen vetänyt luentoa useille eri tahoille myyjistä yritysjohtajiin ja HR-väestä turvakouluttajiin. Luento on hyvin selkärangassa ja juttua riittäisi tuntikausiksi, mutta käyn läpi luentoa vielä kohderyhmän vinkkelistä. Tällä kertaa tilaajana on Sosiaali- ja terveysministeriö ja lokaationa Korkeasaari(!).

9.15 Korkeasaareen ei pääse autolla, eivätkä lautat kulje tähän aikaan, joten kävelen Mustikkamaan sillan kautta. Aamu on kostea ja hiukan kolea, mutta maisemat kauniit. Miellyttävä happihyppely ennen keikkaa.

Korkeasaaren porteilla varoitellaan vihaisista hanhista, jotka pesivät saarella. Opasteissa pyydetään antamaan hanhille pesimisrauha, mutta toisaalta ohjeistetaan nostamaan kädet ylös ja näyttämään mahdollisimman isolta. Jostain syystä mietin mielessäni lyhytkasvuista ihmistä lukemassa opastetta.

9.30 Saavun Karhulinnaan, jossa tilaisuus pidetään. Kättelen tilaajan ja painelen suoraan luokan eteen virittelemään läppärini kiinni tekniikkaan. Porukka alkaa valua kahvilta luokkaan.

Näissä aamukeikoissa alku on aina hiukan jähmeä. Jengi ei tiedä yhtään, mistä kyse ja ovat odottavalla kannalla. Mentalistin pitämä vuorovaikutusluento luo myös aina alkuun skeptisyyttä, ja niin pitääkin. Inhoan itse kaikkia höpönpöpönaminami-luentoja ja onkin tärkeää heti alkuun saada jengi ymmärtämään, että tällaisella hupiukolla voi oikeasti olla jotain annettavaa.

Alun jälkeen homma lähtee liitämään niin kuin pitääkin ja jengi pysyy hyppysissä. Kerron Kahnemanin prosessiteoriasta, tunteista, ilmeistä, valheista, sosiaalisista naamioista, aktiivisesta läsnäolosta ja syistä miksi suurin osa vuorovaikutuksesta epäonnistuu. Kerron myös, kuinka todellisuutta voidaan taivutella ja valemuistoja istuttaa. Näytän videoita, joissa ihmiset valehtelevat ja tuottavat samat mikroilmeet ja ristiriitaiset kehonkielet. Yleisö nauraa epäuskoisena: näinkö tämä toimii?

Hyviä kysymyksiä ja kommentteja alkaa lennellä jo kesken luentoa. Tämä on aina hyvä asia, kertoo, että juttu herättää ajatuksia. Loppuvaiheessa luentoa kysymyksiä ja kommentteja satelee niin paljon, että jätän puoli tuntia mikroilmetreeneistä pois. Porukka on hyvin kiinnostuneita ja keskimääräistä enemmän valveilla. Saadaan hyvää keskustelua aikaiseksi ja juttuni laukkaa välillä täysin sivuraiteille kertomaan esimerkiksi anekdootteja sattuman psykologisesta merkityksestä ihmiselle. Nautin luentojen ja workshopien pitämisestä, koska voin niissä kertoa asioista, jotka minua kiinnostavat ja joita ihmiset yleensä huonosti tuntevat. Ihmisten into ja kiinnostus näitä asioita kohtaan on palkitsevaa. Juttu minulta ei ole vielä toistaiseksi loppunut.

Aikamme ylittyy viidellä minuutilla ja joudun lopettamaan puheenvuoroni. Erittäin avokätiset aplodit ja kasvoilta näkee että maaliin meni. Luennon jälkeen menemme lounaalle, jossa monet tulevat vielä keskustelemaan luentoon liittyvistä aiheista.

Yleisöni jää viettämään päivää muiden aiheiden parissa, minä lähden kävelemään kohti Mustikkamaata. Pari hanhea tulee vastaan huudellen. Mieleeni palaa ohje näyttää mahdollisimman isolta mutta en jaksa. Pieniä hanhia, mitä nuo mahtaa. Mulkaisen vaan. Hanhet alistuvat ja alkavat nokkimaan jotain nurmikolta. Alan miettiä asiaa, johon aina palaan: mikä olisi isoin eläin, jonka voittaisi paljain käsin? Jos ajatellaan, että olisi aidattu alue, eläin ja ihminen ilman aseita? Kissa? Koira? Ei hitossa. Lehmä? Huono on lehmääkään kuristaa. Joku neropatti sanoisi että sinivalas, sen kun istuisi

Klo 15.15 Jälleen kotona. Päiväunet. Kuuntelen Joe Roganin podcastia, jossa vieraana Steve-O. Steve-O kertoo miten hän salakuljetti anuksessaan kannabista ruotsiin, kertoi asiasta medialle ja ruotsin poliisi pidätti hänet salakuljettamisesta. Muistaakseni oli myös samalla reissulla Suomessa putkassa, josta päästyään meni sekoilemaan johonkin Helsingin terassille Bam Margeran kanssa. Pöytiä potkittiin ja kalusteita heiteltiin ympäri piennarta, koska hähää me ollaan kovia Jackass-tyyppejä, fucking suomalaiset. Henkilökunta ei puuttunut tilanteeseen vaan soitti poliisit apuun sisältä käsin.

Klo 17.30 Pakkailen huomista keikkaa varten. Kaikkea ei voi ottaa mukaan, koska matkustan lentäen. Spiraalissa käyttämäni pora jää kotiin, mutta onneksi keikan tilaaja lupasi huolehtia paikalle korvaavan vääntimen.

Klo 19.20Lähdemme kaupungille hakemaan Lauran tastingiin jotain olutta ja samalla maistamaan tyttöjen panemaa hapanolutta hanasta. Hyvälle maistui, sekä Nordicin että O’connelsin hanoista.

Klo 21.40 Kotona jälleen. Telkkaria ja chillailua, nukkumaan 23.

Jose AhonenComment
Taiteilijaelämää, osa 3

8.00 Herään. Aamutoimet. Kahvia, ei aamupalaa. Toimistotöitä.

11.00  Työhuoneelle hakemaan äänentoistoa illan keikalle. Keikka on tällä kertaa Sokos Hotel Ilveksen Masuuni-ravintolassa IT-alan yritykselle. Tilassa ei ole keikkaan sopivaa äänentoistoa joten oma täytyy viedä. Ostin vuosia sitten Lucas Nano 300 -merkkisen äänentoiston ja olen ollut hyvin tyytyväinen. Tuollaisiin pienempiin, alta sadan hengen tilaisuuksiin toimii erittäin hyvin, ääni on hämmästyttävän hyvä.

Matkalla työhuoneelle käyn läheisessä kahvilassa syömässä ruisvoileivän kahvin kera. Leipä on kuiva, muttei sentään yhtä paha kuin Linnatuulen ruisleivät, joita aina välillä erehdyn ostamaan koska unohdan niiden tason.

Teen työhuoneella toimistotöitä ja virittelen varashälytintä. Tappelen tekniikan kanssa turhauttavan pitkään. Vappuyönä autoomme murtauduttiin ja vaikka vakuutus korvasi kaiken, on nämä silti turhauttavia ja aiheuttaa turhaa työtä.

Ilmeeni kun kasaan äänentoistoa Masuunin nurkkaan.

14.15 Ajan auton Hämppiin ja kävelen äänentoisto kädessä keikkapaikalle. Tänään ei ihmeempää glamouria ole luvassa tilan puolesta. Arvailen hetken, mihin porukka tulee istumaan ja millainen olisi paras näkyvyys lavalle. Rakennan “lavan” siirtelemällä yhdestä nurkasta pari pöytäryhmää sivuun. Kasaan äänentoiston ja hikoilen. Katselen hetken ikkunasta työmiehiä huomioliiveissään ja muistutan itseäni, ettei tässä sentään mitään oikeita töitä tehdä.

Testailen äänentoistoa, soitan musiikkia ja huutelen mikkiin “jes jes, sakset sakset, yksi kaksi yksi kaksi. Hyvää iltaa hyvät naiset ja herrat”. Näyttää toimivan joten lähden kotiin.

Itsenäisyydenkadulla on ruuhkaa.

Ruuhkaa. Ratikkarempan takia tiet ovat tukossa ja matelen kohti kotia kuunnellen Bassoradiota. Autossa kuuntelen yleensä joko Bassoa tai Radio Musaa, tuota Tampereen lahjaa eklektisen ja kummallisen musiikin ystävälle. Jopa mainokset ovat loistavia: “Tuussny katastaa autos meille tänne Lielahtee. Sää voit juua toimistos kahvit sillä aikaa ku pojat hoitaa hommat kuntoon. Soommoro.”

Muistelen Los Angelesin ruuhkaa, johon verrattuna Tampereen ruuhkat ovat kuitenkin aika säälittäviä. Kun pari vuotta sitten kävin Losissa Purinan kutsumana, meidät haettiin limusiinilla kentältä hotellille. Matka ajettiin "bumper to bumper" ja kuskimme nauroi ja sanoi "shiiieeet!" kun kerroin millaiset ruuhkat meillä Suomessa on.

Tulen kotiin. Olen edelleen hiessä ja keikkakin on edessä joten suihkuun. Suihkun jälkeen syön eilistä katkarapuwokkia ja kikkailen nettisivuilleni promootiovideota, jossa kuvia liikkuu hypnoottisen psykedeelisesti ristiin rastiin. Satunnaisen googlailijan mielenkiinto pitää herättää mahdollisimman pian. Valitettavasti kännykällä kikkavideo ei toimi.

Suihkun jälkeen taas kamat kasaan, keikkameikki naamaan ja vaatteet niskaan. Keikka on tänään jo viideltä, joka on kivaa vaihtelua, jää illalla aikaa vaikkapa pelata Battlefieldiä tai katsoa joku Steve Martinin leffa.

Klo 16.30 Keikkapaikalla. Tuplatsekkailen äänentoiston ja jään ihmettelemään iPadini temppuilua. Kaukosäädin ei jostain syystä ota yhteyttä joten joudun tänään vaihtamaan biisit manuaalisesti. Onneksi keikka on pieni joten tämä ei tänään tuota ongelmia.

Klo 17.00 Porukkaa valuu sisään. Kysyn tilaajalta, millainen päivä heillä on ollut. Kuulemma aika raskas, paljon istumista ja tärkeitä asioita käsiteltävänä. Ei siis mikään paras lähtökohta: IT-tyyppejä ja insinöörejä, eivät näytä tuntevan toisiaan hirveän hyvin, väsyneinä ja selvinpäin. Näissä voi edetä kahdella tavalla: ns. “Nami-nami”-otteella, jossa esiintyjä omalla energiallaan koittaa saada porukan virkistymään ja vauhtiin. Toinen tapa, joka on minulle luontaisempi, on vetää tavallista keikkaa rauhallisemmin, herkutellen ja keskittyen vahvasti vuorovaikutukseen yleisön ja yksittäisten tyyppien kanssa. Antaa porukan fiilistellä rauhassa eikä pakottaa johonkin väkinäiseen.

Keikka menee olosuhteisiin nähden hyvin. Temput onnistuvat ja saavat ihan hyviä reaktioita, mutta jo ensimmäisen kolmanneksen kohdalla on selvää että tänään ei encore-aplodeja tarvitse odotella. Vedetään rauhassa ja ihmetellään ihmeitä yhdessä. Pari vitsiä saa sentään yllättävän kovat reaktiot. Yhden vitsin improvisoinkin vauhdissa. Se meni näin:
“Pertti, olenko lähestynyt sinua ennen showta tai tiesitkö, että pääset tänään lavalle”
“Et ole, enkä tiennyt.”
“Niin no mistäs olisit tiennytkään, ethän sinä ole mentalisti.”


Tyhmä juttu mutta usein ne tyhmimmät toimivat parhaiten.

Keikan jälkeen tilaaja kävi kiittämässä ja pari tyyppiä yleisöstä tuli kyselemään, hypnotisoinko esityksessä oikeasti. Kerron, etten hypnotisoinut, kyse on suggestioista ja todellisuuden taivuttelemisesta. Taisi hämmentää vain enemmän.

Yleisöni lähtee jonnekin jatkopaikkaan, minä jään purkamaan äänentoistoa ja keikkasettiä. Roudaan kamat autoon ja ajan työhuoneelle, jossa Linda ja Laura pullottavat olutta. Nyt kirjoitan näitä rivejä ja samalla tutkailen huomisen ohjelmaa. Luvassa olisi vuorovaikutusluento ja aivan ministeriötasolle. Odotan innolla.

21.20 Saavun kotiin. Tiger of Swedenin pikkutakkini löytyy Tuutikin (koira) pesästä ryppyisenä ja karvaisena. Yksi tasku on käännetty ympäri. Saatana, tainnut jäädä napuja taskuun kun olen joskus keikan jälkeen koiran pihalla käyttänyt.

Syön illalliseksi muunnetun oopperavoileivän. Kaurapaahtoleivän päällä pähkinäpihvi ja muna. Nukkumaan 23.30.

Taiteilijaelämää, osa 2
Illan keikkapaikka, Scandic Rosendahlin juhlasali.

Illan keikkapaikka, Scandic Rosendahlin juhlasali.

Edellisessä bloggauksessani avasin esiintyjän arkea, keikatonta maanantaita. Sain paljon positiivista palautetta blogista, joten ajattelin nyt haastaa itseni kirjoittamaan blogia joka päivä tämän viikon ajan. Tai no, lauantaille asti koska silloin on viikon viimeinen keikkani. Tälle viikolle mahtuu mentalismikeikkaa sekä yrityksille että yksityisille tahoille, vuorovaikutusluentoa ja matkustusta reilu 1500 kilometriä. Onneksi suurin osa lentäen.

Klo 7.30 Herään. Perustoimet: suihku, kahvi, toimistohommia. Kuten aiemmassa bloggauksessani kirjoitin, teen satunnaisesti konsultaatiokeikkoja markkinoinnin parissa ja nyt työn alla on ollut eräs yritysvideo jonka käsikirjoitin, ohjasin ja editoin. Asiakas oli tyytyväinen lopputulokseen ja video meni kerrasta läpi. Tyytyväinen pitää olla myös itse, harvoin asiakkaat ovat näin rohkeita ja luottavat ulkopuolisen visioon. Videosta tuli omasta mielestänikin hyvä ja nyt viilaan viimeiset yksityiskohdat: äänen ja hiukan grafiikkaa.

Klo 10.45 Heitän Lauran hierojalle ja menen itse tsekkaamaan illan keikkapaikkaa. Tänään on Lippupisteen juhlat Scandic Hotel Rosendahlissa, Tampereella. Keikkamatka ei siis ole paha. Rosendahlissa haen käsiini talon teknikon, joka näyttää minulle äänentoistoon liittyvät seikat. Talolla on oma headset, tyypillinen mikkihiiri-pampula joka päässä näyttää enemmän urheiluselostajalta kuin mentalistilta. Onneksi oma mikrofonini (DPA D:fine) käy suoraan talon lähettimeen. Käytän mielelläni aina omaa tekniikkaa, ellei kyseessä ole hyvän ohjelmatoimiston järjestämä keikka, joissa on yleensä hyvä tekniikka ja äänimiehet.

Klo 11.30 Päiväkahvit ja vihersmoothie tammelantorin laidalla. Päivä on aurinkoinen ja kaunis, seurailen lokkien taistelua piirakan palasta.

Klo 12.30 Lounas. Lohikeittoa ja salaattia. Keikkapäivinä tykkään syödä kevyesti. Luin joskus Reijo Taipaleen haastattelun, jossa hän kertoi syövänsä ennen keikkaa kevyesti, ettei “kaikukoppa” täyty. Otin onkeeni.

Klo 13.30 Jälleen kotona. Toimistohommia ja alustavaa valmistautumista illan keikkaan. Olen uusinut settiäni, joten pakkaamisessa pitää olla erityisen tarkka. Helposti jokin “itsestäänselvyys”, kuten mikrofonivastaanottimen virtapiuha, mp3-soittimen kaukosäädin tai vaikkapa puvun kengät jäävät kotiin.

Vaihdan vielä muutaman tempun taustabiisin paikkaa tai jopa biisiä. Tuskaisen vaikeaa. Biisejä selailemaan saattaa helposti unohtua tunneiksi kun yrittää hahmottaa, millainen musiikki tukisi haluamaani tunnelmaa parhaiten. Musiikki vaikuttaa shown yleisilmeeseen, temppujen tyyliin ja jopa salakavalasti esiintymiseeni.

Klo 15.00 Kaunis päivä jatkuu, joten menemme läheiseen puistoon istumaan. Samalla fiksailen vielä taustamusiikkeja kohdilleen iPadistani. Olen rakentanut toimivan systeemin, jossa voin vaihtaa lavalta biisiä kaukosäätimellä ja taustat tulevat oikealla voimakkuudella.

Klo 16.30 Joogaa.

Klo 17.00 Pimeä suihku. Tykkään harrastaa jonkin asteista meditointia ja mielikuvaharjoittelua pimeässä suihkussa. Valo ei häiritse, eikä äänet. On vain pimeys ja veden ääni. Uskon vahvasti mielikuvaharjoittelun voimaan, myös esiintymisen kehittämisessä. Etenkin nyt, kun olen ottanut esitykseeni uusia elementtejä temppujen sekä taustamusiikin muodossa, shown “ennaltanäkeminen” on tärkeää. Hyvällekin esiintyjälle saattaa tulla yllättävän orpo olo lavalla, kun asiat alkavatkin mennä odottamattomasti tai asiat tuntuvat vieraalta.

Tukka hyvin, näkyykö kello?

Tukka hyvin, näkyykö kello?

Klo 17.20 Hiukset keikkakuntoon. Olen tykästynyt tällä hetkellä Uppercut Deluxe pomadeen, jossa yhdistyy hyvä tuoksu, pito ja helppo laittaminen. Jos päivä tulee olemaan pitkä ja haluan olla varma, että letti pysyy jiirissä, käytän öljypohjaista pomadea, kuten Reuzelin vihreä tai Joni’s Brilliant Rock Steady Wax. Tämä ei ollut maksettu mainos.

Keikkameikki päälle. Päässäni soi “Toi Kundi Meikkaa”. Mulle maksetaan isoja rahoja siitä, että olen ihmisten edessä, joten ulkoasuun pitää satsata. Kuumat stagevalot ja melko eläväinen liikkumistyylini lavalla vaatii puuteria.

Keikka-asuna tänään toimii Hugo Bossin kengät, punaiset sukat, Neuw:n farkut, Anerkdjentin paita sekä Tiger of Swedenin pikkutakki. Vapaalla ollessani voin näyttää kuinka resuiselta tahansa, mutta lavalle skarpataan. Paholainen asuu yksityiskohdissa joten sormessa on käsintehty pääkallo-hopesormus ja ranteessa Dieselin huomiota herättävä kello. Olen miettinyt kaiken tukemaan hahmoa.

Klo 18.30 Lähden ajamaan Rosendahliin. Perille päästyäni havaitsen, ettei ihmiset ole vielä edenneet juhlatilaan. Hyvä juttu, ehdin siis tuplatsekata äänentoiston. Hyvä setti voi muuttua keskinkertaiseksi jos esiintyjä tappelee äänentoiston kanssa kesken esityksen.

Sovittu aloitusaikani oli “vähän ennen kahdeksaa”, joten lupasin olla perillä 19.15. Olin ennen seitsemää. En ole vielä koskaan ollut myöhässä keikalta. Tai no, yhdeltä olin mutta silloin tilaaja oli ilmoittanut minulle väärän aloitusajankohdan.

Tsekkailen ihmisiä ja kertaan settiä mielessäni. Rosendahlin salimestari tulee kysymään, kauanko settini kestää. Kerron hänelle, että minulta on tilattu 15-20 min setti, joten maksimissaan kaksikymmentä minuuttia. Hän varmistelee, onko varma kanssa koska pääruoat tulevat esitykseni jälkeen pöytiin ja hänen täytyy tietää tarkka aika. On varma, ilmoitan herralle.

Tilassa on seinämä, jonka edessä vieraat otattivat kuvia ammattikuvaajalla. Hengailen seinämän takana, verryttelen ja venyttelen. Odottelen, että alkuruoat syödään ja astiat kerätään pois. Yleensä esiinnyn ennen jälkiruokaa tai jälkiruoan jälkeen. Tänään olen siis alkupala. Minulle aivan sama, kunhan kukaan ei syö kesken esityksen.

Astiat kerätään ja salimestari tulee vielä muistuttamaan kahdenkymmenen minuutin rajasta. Keikan tilaaja spiikkaa minua sisään. Salimestari tulee vielä näyttämään kännykällään, kuinka hän laittaa ajastimen päälle. Juuri tuollaisia asioita sitä haluaakin nähdä juuri ennen esiintymistä.

Aloitan shown. Temponi on melko kova, koska aikaraja on takaraivossani. Show pyörii silti hyvin, vitsit toimivat ja yleisö ulvoo ja huokaa oikeassa kohtaa. Hyvää jengiä, pari lasillista alla mutta kukaan ei ole kännissä. Fiksuja ja vastaanottavaisia.

Olen jo muutaman kertaa esittänyt uutta numeroani, jossa yleisöstä otettu avustaja ratkaisee sekoitetun rubikin kuution selkänsä takana. Olen taistellut tempun rytmityksen kanssa. Joskus kliimaksi on saavutettu liian nopeasti, joskus jäljessä. Tein paljon ajatustyötä numeron suhteen ja kuivaharjoittelin numeroa ilman yleisöä. Tein myös muutoksia musiikkiin. Tänään juttu toimii ja saa hyvät reaktiot. Mottoni onkin: Jos ei voiteta, opitaan.

Koko ajan esiintyessäni tarkkailen itseäni ja esiintymistäni ikään kuin takapenkiltä. Teen havaintoja ja neuvon itseäni: “Nyt rauhoita tahtia, tähän kohtaan pitää saada suvantoa ja draamaa. Hyvin menee, nää ymmärtää huumoria. Heitä se ja se vitsi tän jälkeen. Nyt lähtee laukalle, keskity! Nyt muista kääntyä hitaasti - hitaammin!” Taikuri Luttisen kanssa puhuttiin tästä tänään puhelimessa. Hauska ilmiö, jota henkilön joka ei esiinny ammatikseen saattaa olla vaikea ymmärtää. Melko skitsofreenista.

Show loppuu, hyvät aplodit. Katson kelloa: keikka kesti muutamaa sekuntia vaille 20 minuuttia. Tilaaja käy kiittämässä ja kertoo, että ovat erittäin tyytyväisiä. Olen esiintynyt Lippupisteen juhlissa aiemminkin, eikä yhtään haittaa että jatkotilauksistakin vihjattiin. Oma fiilis showsta on: vähän liian hätäistä, kiirehdin liikaa ja tein asioita epäselvästi. Lisäksi allergia vaivaa ja shown aikana tekee mieli niistää nenä. Omaan arvioon ei tosin kannata luottaa. Usein omasta mielestä huonot vedot ovatkin yleisön mielestä parhaita ja vice versa.

Klo 20.30 Kotona jälleen. Käyn suihkussa pesemässä pomadet ja keikkameikit pois ja laitan illallista. Nuudeliwokkia, jossa porkkanaa, pähkinöitä, herkkusieniä, vihreää chiliä, kookosmaitoa, limeä ja katkarapuja. Paprikan unohdin.

Syön katsellen samalla ostamaani yhdysvaltalaisen mentalistin, Banachekin luentoa. Temppupuolella ei juuri uutta ollut, mutta lopun keskustelut ovat varsin mielenkiintoisia. Banachek huijasi 70-luvulla tiedemiehiä uskomaan “psyykkisiin” ja “telekineettisiin” kykyihinsä. Tarinat ovat minulle pääosin tuttuja, mutta aina yhtä viihdyttäviä. Banachek myös kertoo hienon opetuksen: yliluonnolliselta vaikuttavan asian kohdatessaan ihmisen ei tulisi heti päättää, uskooko vai ei. On täysin ok sanoa “en tiedä”. Itse asiassa se on fiksun ihmisen valinta.

Saan sähköpostia. Tarjouspyyntö kesäkuulle. Näki esitykseni tänään Lippupisteen bileissä ja tykkäsi. Valitettavasti itsellä kyseinen päivä jo toisaalle varattu mutta lupaan kysellä kollegaa tilalle. Menen nukkumaan puolenyön aikaan.